perjantai 3. helmikuuta 2017

Uusi vuosi, uusi mahdollisuus.

Mä oon pohtinut jos poistaisin blogin koska en millään jaksa aktiivisesti sitä ylläpitää. Nykyään laitan  kuulumisia snapchattiin koska koen sen kovin helpoksi :)

Jos haluatte seurata kuulumisia niin mun snap on Sannkai :)

Mä olen nyt helmikuussa aloittanut uuden työn kaksikielisellä vuodeosastolla ja vaikka oon vasta alussa mä niin tykkään siitä paikasta. Hoitajista välittyy aito välittäminen ja he ovat minulle kovin ystävällisiä vaikka olen ihan uusi. Odotan aina innolla seuraavaa vuoroani.

Alkava vuosi on ollut kovin stressaava. Kaspianin iho ongelmien takia ollaan juostu monilla eri lääkäreillä, onneksi nyt saimme selvyyden siihen että Kaspian on allerginen maidolle, vehnälle, kananmunalle, koirille ja kissoille. Olemme lopettaneet kananmunan, vehnän ja maidon käyttämisen. Itse ainakin koen että niistä on ollut apua. Kaspian pääsi myös valohoidon kontrolliin mutta on vielä niin pieni ettei sitä voida hänelle aloittaa.

Palatessani äitiyslomalta töihin huomasin työilmapiirin muuttuneen ja erinäisistä syistä lähdin hakemaan työpaikkaa muualta, ajatellen omaa jaksamistani. Ja olen niin onnellinen että sen tein. Uusi paikka on niin ihana ja viihtyisä.

Loppuvuodesta koin kovaa stressiä myös eri asioista joka vaikutti sitten niin etten saanut nukuttua, vartalo kävi koko ajan vajaalla ja ylikierroksilla. Myös paniikki ja ahdistushäiriöt lisääntyivät hurjasti. Niinpä päätin hakea niihin itselleni apua. 1,5v valvomiset ja stressi on tehnyt osansa, plus se että äidin puolen suvusta miltein jokainen nainen on kärsinyt jossain kohtaa elämäänsä kovista ahdistuksista joten kai mulla sen myötä lisääntyy taipumus myös niistä kärsiä.

Otin yhteyttä terveyskeskukseen ja kerroin oireideni lisääntyneen että koen tarvitsevani niihin apua, koska paniikkikohtauksen yhteydessä pelkotila on niin suuri etten osaa sitä käsitellä. Nämä oireet mulla siis alkoi kuopuksen syntymän jälkeen. Mun äiti myös kertoi että hänelle synnytykset ovat laukaisseet myös nämä paniikkioireet. Jännä juttu, en sitten tiedä onko se jotenkin yhteydessä asiaan.

Pähkinänkuoressa mun oma lapsuus oli suurimmalta kaikkea muuta kuin lapsuus jonka lapsi ansaitsee saada. On ollut pitkä prosessi käsitellä sitä itse äitinä mutta ainakin mä tiedän täysin mitä en halua omien lapseni kokevan.

Mä aloitin käymään aikuispsykiatrian polilla keskustelu apua hakemassa. Käsitellään asioita joita en lle koskaan elämässä käsitellyt. Mulla on siis ollut tapana mennä pää kolmantena jalkana ettei mun tarvitsisi ajatella ikäviä asioita elämässä ja se nyt kostautuu mulle alitajunnan kautta, ainakin mun psykologin mukaan. Oon onnellinen siitä että myönsin itselleni että tarvitsen apua ja hain ja sain sitä. Ei kai se ole heikkoa myöntää että tarvitsee tukea tietyissä asioissa. Ennen olin kovin sulkeutuvainen ja pidin kaiken sisällä, nyt kun olen oppinut puhumaan niin olen liiankin avoin. Sillä tavalla että sitä voidaan käyttää mua vastaan. Mä haluaisin avoimesti puhua kokemastani jos voisin auttaa jotain muita, mutta sitten jotkut ihmiset käyttävät mun tarkoituksiani väärin.

Ensinnäkin mun lapset eivät ole koskaan joutuneet seuraamaan sivusta esim alkoholismia, meidän perheessä ei alkoholia käytetä niin että lapset joutuvat sitä näkemään. Mä en esimerkiksi ikinä juo kotona,. Jos mun tarvitsee päästä vapaalle teen sen niin ettei lapsien tarvitse sitä nähdä. Mutta olen mä mieheni antanut sauna olutta juoda mutta mitään kännistä örvellystä tai humalatilaa mun lapsien en anna nähdä. Ei heidän tarvitse eikä kuulu. Myöskään mun väsymyksen tai paniikin en ole antanut lapsiin vaikuttaa, koska en koskaan halua heidän kokevan samaa kuin minä kun mun äiti voi huonosti, niin huonosti ettei lapset siltä välttyneet.

Stressiä mulle on aiheuttanut eniten äkilliset rahanmenot, kaspianin sairastelu ja jatkuvasti valvotut yöt. Unen puute ja omat pelkotilat, pelko paniikkikohtauksista. Kaspianin hoitoon on mennyt varmasti 1,5v aikana jo useampi tuhat euroa. Lääkkeet, hoidot ja lääkärikäynnit. Siksi mä teen niin paljon töitä että pystyn mahdollistamaan kaiken sen avun minkä Kaspian tarvitsee. Myös siinä itse palaa loppuun kun kroppa ja pää ei mene samassa vauhdissa.

Mä voin tähän laittaa ne virstanpylväät jotka multa on jäänyt käsittelemättä joita nyt ruvetaan avaaman jotta ne lakkaisi ahdistamasta mua.

Alkoholismi lapsuudessa, nähty väkivalta lapsuudessa sekä koettu. Vanhempien jatkuvat erot.
Teiniraskaus ja sen myötä alkanut väkivalta, henkinen ja fyysinen. Turvattomuus ja pelko siitä johtuen. Jatkuvat pettämiset ja itsetunnon tuhoaminen.
Yksin jääminen, suurimman osan mun ystävien menettäminen, kolmen työn tekeminen ja painava omatunto siitä.
Siskon vakava sairastuminen ja toipuminen.
Oma sairastelu ja väsymys. Anopin menettäminen ennen kuin ehti tutustua lapsenlapsiin.
Parhaan ystävän äidin poismeno joka kasvatti mua kun mun omat vanhemmat eivät pystyneet.

Onhan siinä yhteen elämään käsiteltäviä asioita jotka oon koittanut poissulkea.
Mä olen aiemmin tehnyt postauksen lapsuudesta. Mä osaan myös olla siitä kiitollinen koska tiedän nyt äitinä mitä lasten ei ikinä tule kokea ja minkälaiset arvet se saattaa jättää.

Uskon että ajan kanssa kaikki asiat paranee. Kun jaksaa vaan uskoa ja luottaa että musta on tähän kaikkeen. Sekä että vastoinkäymiset vahvistaa. Tässä maailmassa en rakasta mitään niin paljon kuin lapsiani ja heidän eteensä olen valmis tekemään mitä tahansa.

Sain alkuviikosta kirjeen siitä että kuopuksesta on tehty lastensuojeluilmoitus, syystä että hänen ihonsa kunto on huono eikä sitä ole ilmoituksen mukaan hoidettu. Sekä mun voinnista etten ole kykenevä lapsiani hoitamaan. Se todella satutti. Mä itkin tunteja. Kun se ihminen tulisi ja näkisi miten paljon kaspiania on hoidettu. Siinä oli myös maininta huolesta koska Kaspian ei seiso tukea vasten, ei ota askelia eikä kävele.

Se ei ole totuus, sillä Kaspian on seissyt tukea vasten 11kk ikäisestä, kävellyt tukea vasten jo 3kk ja kävelee jo pieniä matkoja todella hyvin. Olemme käyneet neurologilla, fysioterapiassa ja neuvolassa. Jokainen lääkäri ja hoitaja sanoo että Kaspianin motorinen kehitys on viivästynyt koska hänen normaali energia menee vaikeahoitoisen atopian aiheuttamiin vaivoihin. Kaspianin on tutkinut 13 eri lääkäriä ja meillä on ollut käyntejä 2x kuussa jo 1,3v. Onneksi minulla on kaikki laput käynneistä ja hoidoista tallella. Viimeisimmässä lääkäri kirjoittaa että kaspianin ihottuma jatkuvista hoidoista huolimatta on erittäin vaikeahoitoinen. Ja siis ihan totta miten me voidaan vanhempina esimerkiksi vaikuttaa siihen että kaspianin kävely on viivästynyt? Miten mä olen äitinä voinut estää sen ettei hän vielä vuoden ikäsestä ole kävellyt? Mä olen itse hakenut itselleni omatoimisesti apua väsymykseen ja paniikkiin. Miksi mä olisin niin tehnyt jos mä en halua mun voinnin parantuvan.
Tomi on paljon itkenyt kaspianin ihon takia, koska kokee sen omaksi syykseen koska häneltä se on periytynyt. Mutta eihän se Tomin vika ole millään tavalla.

Sosiaalivirkailijat tulevat meille kotiin, he saavat lukea kaikki lääkärinpaperit ja olla yhteydessä neuvolaan. Silloin nään ilmoituksen itse. Mä en vaan ymmärrä että miten joku voi ajatella meidän arjesta niin kurjasti. Mutta saan syyttää siitä itseäni koska olen liian avoin.

Saa nähdä mihin sitten asiat johtaa, mä toivon että ilmoittaja on itseensä tyytyväinen ja teki ilmoituksen aidosta huolesta eikä kiusantekona.

Sitten loppuun muita asioita. Emran on reipas koululainen ja koulu on sujunut hyvin, vähän hänellä on ollut ylivilkkautta ja ettei aina keskity kunnolla, mutta niistä ollaan opettajan kanssa keskusteltu ja katsotaan tilannetta, ollaan myös yhdessä keksusteltu kouluun kuuluvasta käyttäytymisestä ja sen tärkeydestä. Kyllä Emran ymmärtää, mutta onhan koulun aloittaminen iso muutos ja poikkeaa tarhan leikkisyydestä.

Mä myös leikkasin marraskuun alussa hiukseni pois ja lahjoitin ne Lontooseen säätiöön nimeltä Little Princess Trust jossa tehdään perukkeja syöpäsairaille lapsille. Toivon että hiukset ilahduttavat jotain pientä ❤


Mutta tämän myötä ihanaa viikonloppua teille kaikille muruille ❤










lauantai 26. marraskuuta 2016

Hän joka teki minusta Rouvan.

Tomi, aviomieheni Tomi.

Kaikki alkoi 2010 vuoden loppupuolella. Sen syvemmin en suhteen historiaan nyt mene koska muistaakseni mä olen sen jo yhdessä postauksessani tehnyt.

Mutta joo, silloin se alkoi. Tomi oli hyvin viehättävä ja humoristinen tapaus ensinäkemältä.
Siis olinhan mä häntä ennenkin nähnyt kun vuosia samalla pihalla asuttiin, mutta meillä ikäeroakin se 10-vuotta niin aikuismaisissa merkeissä en ollut häntä koskaan nähnyt. Olin puolisen vuotta siitä täyttänyt 18-vuotta kun hänet näin. Tiesin että toi on semmoinen ihminen joka ainakin saa naiset puhuttua sänkyyn, eli kaiken sen vastakohta jota mä mieheltä odotin. Mut jotain Tomissa oli, jotain mikä mua kiinnosti suunnattomasti.

Meidän alku meni todella hitaasti, Tomi ei ollut todellakaan sitoutuvaa tyyppiä ja mä en taas halunnut olla hetken huuma. Kyllähän se mulle silloin tällöin viestejä laitto, mut meni viikkoja kuulumatta mitään. Se mua suututti, itse mun viikonloput meni vähän jo siihen et odotin kotona kännykkä kädessä ja facebook auki, että sattuiskohan se tänään ottamaan yhteyttä jos haluaa nähdä. Uskokaa tai älkää, petyin enemmän kuin monesti.

Nähtiin aina välillä sattumaltakin, olin itelleni jotenkin vihainen siitä et kaipasin päivittäin ihmistä joka eli viikkojakin helposti ajattelematta mua. Aina kun sain itelleni hoettua et nyt riittää, ettei sitä edes kiinnosta ja mitä mä aikaani tuhlaan, ni tadaa tuli viestiä. Saatto olla et: "Nätti ilma tänää." tai "Kuis siel?" Ja taas mentiin, mun viikkojen tsemppaus meni siinä. Hypertelin pitkin kämppää. Voi hymyilyttääkin muistellesani sitä aikaa. :D

No mutta sanon että meidän suhteen breaking point taisi olla se kun kuulin isosiskoni leikkauksen epäonnistuneen. Se oli yks mun elämäni kamalimmista päivistä. Olin odottanut koko pitkän päivän uutisia leikkauksesta ja sit ku ne tuli, ne ei ollu hyviä, ei sinne päinkään. Lähdin sitten illalla tyttökaverini kanssa ulos, ja kappas Tomi ilmesty samaan paikkaan. Olin vihainen, tai lähinnä surullinen sen hetken tilanteesta, mutta väsynyt sillä hetkellä Tomiin. Olihan sitä ees taas soutamista ollut jo 2 vuotta, koska hän ei halunnut vakiintua. Musta ei ollut muuhun kuin huutamaan sille etten halua koskaan enää nähdä sitä, että mun elämä menee hukkaan odotellessa sitä päivää että sitä kiinnostaisi mun seura muutenkin kuin viihteellä ollessaan.

Sit tuli hiljaisuus, pariin viikkoon ei mitään viestiä, ei mitään yhtyedenottoa. Kunnes ilmestyi mun työpaikalle, jossa ei ollut ennen koskaan käynyt. Kerroin ettei mulla mielenkiintoa keskusteluun hänen kanssaan enää. Osashan se puhua mut mukaansa kerta toisensa jälkeen. Hän sitten istui ja odotti niin kauan kun pääsin töistä jonka jälkeen kertoi tunteistaan, että haluaa yrittää ja kuulemma jopa rakastaa mua. Siitä se ajatus sitten lähti, päätettiin tutustua toisiimme ja katsoa mihin se johtaa ja tässä me ollaan oltu 6-vuotta ylä-ja alamäkiä. <3

Mentiin naimisiin 16.06.2016 ihan maistraatissa oli vihkiminen perheen ja lähimpien kesken. Siitä menimme syömään ja vietimme iltaa vapaan merkeissä. Maistraattivihkiminen oli pakollinen kun Tomi ei kuulu kirkkoon. Mutta pidimme elokuussa isot juhlat 130 hengelle ja meillä oli avioliiton siunaus Turun tuomiokirkossa, halusin kirkkohäät jotta isäni saisi minut saattaa alttarille.

Häitä järjestelin vain 6kk yhteensä, joten loppu viikot oli hirveän stressaavaa aikaa. Mulla oli kyllä ihanat kaasot. Ei saanut syödyksi, eikä nukutuksi. Meinasi loppua toivokin jossain vaiheessa koko hommaan. Mutta kyllä se päivä loppujen lopuksi oli sen kaiken itkun arvoinen. Laitan teille vähän kuvia häistä, sen sijaan että kauheasti niistä kirjottaisin.

Mutta nyt minä olen Rouva Vasara os. Tamminen <3

Saan olla kiitollinen Tomista, hän on turvallinen ja kiltti mies. Kuitenkin osaa asettaa rajat ja omaa vahvat mielipiteet. Koen että parisuhteessa, miehenä ja vaimona olemme tasavertaiset. Hän on järjellä eläjä ja mä taas tunteella, sovitaan aikas hyvin yhteen. Mä pidän yllä rakkautta, mies järjestystä.

Kyllähän mun luolamieheni osaa myös rakastaa, oon vähän opettanut että sitä tulee näyttää myös. Suhteen alkuajoissa oli vähän kurjaa kun Tomi ei yhtään lässyttänyt tai hempeillyt varmaan ekaan vuoteen, mutta kyllä se siitä sitten pikkuhiljaa muuttui. Koska mä oon ihminen joka kaipaa toista henkisesti ja fyysisesti lähelle.

Hän on ihana isä Kaspianille sekä isäpuoli Emranille, kohtelee lapsia tasavertaisesti ja välittää varmasti yhtä paljon kaikista <3

Meillä on omat ylä- ja alamäet ollut vuosien varrella, mutta ollaan yhdessä kasvettu paremmiksi yhdessä. Tykkään ajatella niin että kun alussa oli kovin vaikeaa niin loppuun helpottuu. Kunhan yhdessä jaksetaan yrittää ❤️

Mulla on pieneltä iältäni kokemusta erilaisista suhteista, ja voin sydämestä sanoa että tässä mun on hyvä olla. Ensimmäinen ihminen mun rinnalla, jonka kanssa ikuisuus tuntuu todella hyvältä 💕

lauantai 22. lokakuuta 2016

"Kohtele minua hyvin, sitten kun en enää muista nimeäni. Sitten kun tämä päivä on sekoittunut eiliseen."

Heissuli vei. Oon monesti meinannut kirjoitella, mut se on jäänyt.

Mä palasin takaisin töihin kesän alussa äitiyslomalta ja töitä onkin paljon riittänyt. Me muutettiin uuteen asuntoon ja mennä päräytettiin Tomin kanssa naimisiin 16.06.2016 <3 Kuvia voin laittaa myöhemmin ja tehdä häistä postauksen.

Emran aloitti ensimmäisen luokan reippaana ja koulussa on mennyt hyvin. Emran lukee jo täydellisesti ja on huippu hyvä matikassa :) Oon hirmu ylpeä mun isosta pikkuisesta.

Kaspian on nyt 1v2kk, meillä on ollut vähän raskas vuosi takana koska Kaspian kärsii pahasta atooppisesta ihottumasta. Ihottuma-alue on laaja, ihan kaulasta alaspäin ja tulehtuu usein. Me ollaan juostu ihotautilääkärissä vuoden aikana useaan otteeseen. Allargia testejä ollaan otettu ja ruokavaliota muutettu. Ihorasvoja ei enää montaa taida löytyä mitä ei olla kokeiltu. On aikoja jolloin se hieman helpottaa ja jolloin taas lehahtaa pahaksi. Onneksi meillä on tulossa lisää allergiatestejä ja muita, kuten sitten keliakiat ja ne suljetaan pois. Koska joku sitä pahentaa, toivottavasti pian selviää siihen syy. Kaspianin motorinen kehitys on hieman jäljessä, koska ihottuma on vienyt niin paljon huomiota normaalista olemisesta. Kaspian raapii itseään alituiseen, eikä oikein edes nuku ihon takia. Kaspian ei vielä kävele, mutta hienosti nousee tukea vastaan. Sanoja ei tule, muuta kuin äiti jonka oppi jo monta kuukautta sitten. Muuten Kaspian on kaunis ja nauravainen poika, kun iho antaa olla rauhassa. Onnellinen olen mun kahdesta upeasta pojasta. Emran on loistava isoveli ja Kaspian todella nauttii isoveljen seurasta, ainakin naurun ja hupsuttelun perusteella. Emran rakastaa kovin pikkuveljeään. Ihana suojelevainen ja huolehtiva isoveli <3

Mutta asia mistä haluan kirjoittaa tänään, on vanhustenhoito ja hoito ylipäätänsä.
Koska se koskettaa itseäni syvästi, tällä alalla työskennellen.

Mä olen paljon lukenut, kuullut ja katsonut, miten hoitoaloista tällä hetkellä puhutaan. Siis mistä syistä se on pinnalla ja pakko sanoa, mä olen asiasta todella surullinen. Pääaiheena nykyään on huono, arvoton ja kaltoinkohtelu hoitotyössä. Itse olen työskennellyt osastoilla, joissa tähän ilmiöön ei ole onneksi tarvinnut törmätä. Siis vanhusten/potilaiden väkivaltaiseen tai laiminlyötyyn kohteluun. Mä kirjoitan ainoastaan asiasta oman mielipiteeni ja näkemykseni asiasta.

Kun sain lapsen, Emranin. Olin käynyt vuoden kokkikoulua, koska yläasteella en vielä tiennyt mitä haluaisin elämälläni tehdä. Kun Emran syntyi, mulle kasvoi älyttömän iso hoivavietti, suunnaton palo olla toisille avuksi ja pitää huolta heistä jotka eivät siihen itse enää pysty. Niimpä mä hain sosiaali-ja terveysalalle. Pääsin sisälle, ja valmistuinkin todella hyvin paperein. Vaikka opiskelu oli joskus yksin lapsen kanssa todella hastavaa, en kadu päivääkään valintaani. Mä tiesin että tä on mun juttu, ja nyt sitä tehneenä, oon enemmän sitä mieltä että tä on mun kutsumus.

Mä rakastan työtäni, mä olen todella tunteellinen ihminen. Mä kiinnyn helposti ja välitän todella paljon, yksi asia kuitenkin jonka olen oppinut on luopuminen. Nään paljon kuolemaa, joten mun tulee osata käsitellä sitä menetyksen tunnetta jonka tunnen, kun joku mua koskettanut ihminen on luopunut ajastaan maanpäällä. Työni hoidan aina, mutta kotiin mennessäni saatan salaa istua vessassa ja itkeä hetken, tai itkeä ennen kun nukahdan. Se on mulle prosessi hyvästellä, muistaa kaunista ihmistä jonka loppuelämää sain kunnian olla osana. Mä koen olevani siihen tunteeseen oikeutettu. Vaikkakaan mun hoitamat ihmiset eivät ole mulle sukua, enkä surua näytä heidän omaisilleen vaan pyrin lohduttamaan heitä menetyksessään.

Mutta mä saatan viettää jonkun ihmisen lähellä usean vuoden, ja joku ehtii olemaan vain hetken. Koskaan ei tiedä milloin viimeinen päivä tulee vastaan, joten haluan jokaisen kokea olonsa turvalliseksi ja että joku välittää. Läheskään kaikilla ei ole ketään omaista joka kävisi kylässä, tai pystyisi olemaan läsnä vaikka kovin haluaisikin. Mä olen usein se ihminen jonka vanhus ensimmäiseksi näkee silmänsä avatessa, tai viimeinen ne sulkiessa ennen nukkumaan menoa. Sen arvoinen mä haluan olla.

Mä tiedän mulla ei ole kokemusta kaikista rankimmista osastoista jossa hoitajia kohdellaan fyysisesti ja henkisesti todella kaltoin, niin en osaa sanoa miten he pärjäävät. Kyllä olen osani saanut, vihaisilta ja äkäisiltä vanhuksilta. Mutta yleensä syy on muistamattomuudesta johtuva ymmärtämättömyys. Vanhus ei ymmärrä miksi vaippaa vaihtaessani kosken henkilökohtaisiin alueisiin ja saattaa kokea olonsa turvattomaksi, josta syystä hätääntyy ja saattaa suuttua kovinkin. Mutta siitä huolimatta mä en koskaan pienimmässä mielessänikään ole saanut mieleeni ajatusta, että mun pitäisi huitoa tai lyödä takaisin. Enkä mä ymmärrä mitenkään päin, miten joku hoitaja voi fyysisesti tai henkisesti kurittaa hoidettavaa. En ymmärrä, en millään tapaa. Jos semmoisia ajatuksia tulee edes mieleen, pitää pysähtyä ja miettiä, että onko loman tarpeessa, tulisiko hengähtää itse hieman jotta jaksaa taas paremmin. Siihen saa varmasti tukea jos uskaltaa asiasta puhua. Tämä ala on todella rankka henkisesti ja fyysisesti, kyllä itsekin tunnen joskus väsymystä, mutta pitää osata myös levätä.

Naisvaltaisella alalla arvostellaan toisia hoitajia ja tekemisiä jatkuvasti, mikä voi olla todella rankkaa. Asiasta tulee puhua, yllättävää kuinka monet asiat selviävät kun niistä vain uskaltaa puhua. Kaikkia ei voi mielyttää, eikä kaikkien kassa voi millään tulla toimeen. Mutta jos teet työtä kutsumuksesta, asioista selviää ja pääsee yli oikein keinoin. Me olemme tässä työssä heitä varten, heistä huolehtien. Sen ei koskaan tulisi olla suurempi taakka kuin mitä sen tekemisestä saama ilo itselle on. Pyytäkää apua jos olette väsyneitä, siihen miten te hoitajat saatte hyvästä työstänne huolimatta, paljon paheksuntaa ja arvostelua asiaksenne. Jos ette enää jaksa, on maailma täynnä uusia mahdollisuuksia, tehdä jotain mitä sydämestään haluaa tehdä.

Mä en saanut koskaan hoitaa omia isovanhempiani, toisaalta varmasti heille parempi, että jokainen nukkui pois kivutta omassa kodissaan, vielä kun pärjäsivät täysin omillaan. Mutta jos heitä olisi tullut hoitaa, sen mä olisin suurella rakkaudella tehnyt.

Hei, me tehdään työtä ihmiselämien parissa, ihmisten jotka ovat joskus tehneet paljon muiden eteen, ihmisten joilla on ollut todella rankka elämä, ihmisten jotka eivät olisi koskaan satuttaneet kärpästäkään ja nyt ymmäryksen hävitessä huitovat ja huutavat. Ihmisten jotka ovat pitäneet joskus toisista huolta. Muistakaa se, jokainen ansaitsee hyvän hoidon. Tätä ei voi täysin sanoa mun omalla kohdalla että on pelkkää työtä. Tä on iso osa mun elämää ja vaikuttaa omaan elämään suuresti. Ihmiset joista välitän ja haluan pitää huolta.

Voisin aiheesta kirjoittaa vaikka kirjan, mutta alla runo joka koskettaa mua ja kertoo sen kaiken minkä sydämessäni asiaa kohtaan tunnen.

"Kohtele minua hyvin,
sitten kun en enää muista nimeäni.
Sitten kun tämä päivä on sekoittunut eiliseen.
Sitten kun aikuiset lapseni ovat kasvaneet
muistoissani pieniksi jälleen,

sitten kun en enää ole tuottava yksilö,
kohdelkaa minua silloinkin ihmisenä.
Välittäkää minusta,
antakaa rakkautta,
koskettakaa hellästi.
Kello hidastaa,
eräänä päivänä se pysähtyy kokonaan,

mutta siihen on vielä aikaa.
Antakaa minulle arvokas vanhuus."


Paljon rakkautta teille kaikille <3

<3 Sanna

perjantai 20. toukokuuta 2016

If you can dream it, you can have it.

Siis nyt ehkä vähän itkettää. Kirjoitin 3 tuntia uutta päivitystä mun uudella puhelimella ja mulle tuli puhelu ja koko teksti katosi. Koko pitkä teksti.. Äääää...
Eli nyt en varmastikaan tule muistamaan kaikkea mitä kirjoitin, mutta yritän.



Kuten varmasti postauksistani on saanut luonteestani jo muodostettua jonkun tietyn kuvan, voitte ehkä samaistua kun sanon ajattelevani elämääni pääsääntöisesti vain sydämelläni. Se on todella suuri rikkaus suurimmaksi osaksi ajasta, joskus se voi olla myös kova taakka. Koska aina ei voi elämässä valita niin kuin sydän sanoo, elämä ei anna aina mahdollisuutta siihen.

Menneisyydessä, olen antanut useinkin sydämeni valita. Olen rakkauden tähden antanut satuttaa ja lyödä, olen rakkaudesta antanut niiden lyövien käsien kuivata kyyneleeni, kerta toisensa jälkeen. Silloin itkin, että miksi en riitä, koin ansaitsevani sen, minunhan tuli olla parempi. En halua mustamaalata menneisyyteni henkilöitä, kai kaikilla on omat syynsä tekoihinsa. Iso kiitos kuuluu hänelle siitä että vihdoin tajuan mitä oikea rakkaus merkitsee, miltä tuntuu kun sen ansaitsee.

Menneisyys on kutenkin menetyksetkin, sellaiset joita ei voi sydän tai pieni pää oikein mitenkään voi ymmärtää. Mutta kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Saan olla monesta asiasta hyvin kiitollinen. Lapsistani, miehestäni, unelma-ammatistani ja kauniista kodistani. Sekä ehdottomasti ystävistäni ja perheestäni. Menetin menneisyydessä monta ystävää ja sain tilalle monta uutta. Entiset ystäväni ovat jatkaneet elämää hyvin ilman minua, kaikesta huolimatta olen sydämellisen onnellinen siitä mitä ystäväni ovat elämässään saavuttaneet.

Paljon on elämässä tapahtunut, mutta varmasti nyt uskaltaa koputtaa puuta ja olla onnellinen.
Sillä olehan tässä, terve kuten psykiatrinikin sanoi.

Kamppailu oman pään ja mielen kanssa on ollut yksi elämäni suurimmista kamppailuista. Sitä on nin kovin vaikea pukea sanoiksi, kuinka pelokkaan ja turvattoman olon voi ihminen itselleen mielessään luoda. Oireet on pysyneet nyt poissa ja toivon pysyvän jatkossakin. Tuntui etten ole kokonainen näin.
Parhainta sairastaessani oli se että perheeni ja läheiseni kohtelivat minua normaalisti, ja pitivät normaalissa arjessa kiinni. Ei sääliä eikä turhaa paapomista. Uskon että se olisi vain pahentanut tilannettani.

Se niistä murheista, nyt iloisempien asioiden pariin. :)

Kaspian, ihana pieni 9kuinen Kaspian. Hurmaava, sinisilmäinen, hellyydenkipeä upea lapsi.
On niin suuri onni saada rakastaa jotain niin uskomattoman vilpitöntä. <3

Emran, tuleva koululainen. Sydänkäpyseni, rohkea hyväsydäminen esikoiseni. Kaunis lapsi sisältä ja ulkoa, rakastava ja hellä. Ääretön rakkaus elämäni suurin onni.

Vivian, mieheni kaunis tytär. Ajattelee aina muita ennen itseään, lahjakas ja suuri sydäminen luonne.
Se että saan olla osa hänen elämäänsä, on korvaamatonta. Hänellä on suuri paikka sydämessäni, kaikella rakkaudella. Herkkä ja ainutlaatuinen

Nämä lapset, kauniit, uskomattomat lapset. Kuinka onnekas saan olla rakastaessani heitä ja siitä että juuri minä saan olla heidän elämässä, näinkin isossa osassa. Tekisin mitä vain heidän onnensa eteen.


Tomi, niin kärsivällinen, turvallinen ja anteeksi antava luonne. Täydellinen mies minulle, kunnioitettava ja esimerkillinen isä. Vastuuntuntoinen ja pyytteetömästi rakastava.
Ymmärtäväinen ja luotettava, minun hölmö.

13.05.2016 Minua kosittiin. Menin aamulla ottamaan tatuointia johon siskoni ilmestyi paikalle, hän vei minut siitä terassille ja jokea pitkin alas, josta minut laitettiin veneeseen, kesken vene ajelun vastaantulevalta sillalta pudotettiin lakana jossa luki teksti: "Aletaaks yksiin?" Jota Tomi piteli. Menin ihan hämilleni, en ollut osannut yhtään odottaa sellaista, pysähdyimme ja Tomi oli rannassa polvillaan sormuksen ja kukkakimppu kädessä. Hän puhui ihania sanoja ja rakkautta kunnes vastasin myöntävästi. Aplodien saattamana menimme ravintolaan syömään ja juhlimme loppuillan. Se oli mahtava kokemus ja täydellinen yllätys. Iso kiitos kuuluu siskolleni avusta ja Tomin parhaalle ystävälle, että he avustivat Tomia. Se oli ikimuistoinen ilta.

Joten tänä kesänä minusta tulee Rouva Vasara. Tomin sanoja lainaten elinkautispaperit mennään tekemään.

ONNELLINEN, ONNELLINEN, OLEN HIRMU ONNELLINEN.

Eiköhän tässä tullut suurin osa mitä olin kirjoittanutkin.

Ihania asioita myös teille kaikille. <3

Päivittelen usein Instagramia sekä snapchattia, jos useammin haluatte kuulla meidän kuulumisia.
Snapchat: sannkai
Instagram: sannaakaisaa

Ihana on muuten mun lempisana, ellei ole tullut selväksi, toivottavasti ei ärsytä teitä :D
<3: Sanna








torstai 10. maaliskuuta 2016

Pienin askelin.

Heissuli vei! Voi että ei musta enää oo postauksia usein tekemään. Harmittaa itseäni kun tä bloggaus on hieman jo unohtunut. Koska tiedän että on ihmisiä jotka haluaisivat kuulla miten meillä menee! Oon eksynyt ton snapchatin ihmeelliseen maailmaan, sinne on hirmu helppo laittaa mitä touhuaa ja kuvia, helpompaa kuin tämä. 😃 

Paljon on taas tapahtunut, meidän kuopus Kaspian kasvaa hirmu vauhtia, ikää pikkuherralla on jo 6kk. Emran on reipas esikoululainen joka on jo kouluun ilmoitettu! Hän osaa jo lukea sekä kirjoittaa! Jännää 😱 Mulla on ollut viime aikoina tosi paljon kädet täynnä erään asian suhteen, josta lupaan kirjoittaa paremmin kun se on ajankohtaista!

Parisuhteessa menee ihanasti Tomi on mahtava isä ja puoliso, huomioonottava ja muistaa mua arjenkin keskellä. Tomilla oli vapaa vuosi kun töitä ei ollut, mutta nyt hän on palannut töihin, helpottaa paljon. Mä olen suunnitellut palaavani töiden pariin kesällä. Olisipa mahdollista vielä jäädä kotiin, mutten usko että se on mahdollista. Sen näkee sitten :)

En ole tätä oikein julkisesti mihinkään laittanut, kun olen niin sanotusti koittanut keskittyä saamaan asiat kuntoon. Postasinkin aiemmin näistä äitiyden peloista ja oloista. Ni ne siitä pahentuivat.. Pelkäsin kaikkea ja voin aika huonosti kun olin niin herkillä. Siitä alkoi sitten kroppa reagoimaan eri tuntemuksia kun koko ajan oli stressin alla. Kävin paljon lääkärissä kun pelkäsin että joku on vialla. Oli varmaan Tomille raskasta ne kuukaudet. Pelkäsin yksin olemista, pelkäsin jokaista lientä tuntemusta ja jopa mustelmia. Sain aika pahoja paniikkikohtauksia, jolloin psyykkisestä oireilusta tuli somaattisia oireita. Lopulta se meni siihen että piti itselle myöntää että apua varmasti niihin pelkoihin on haettava, kun niitä itse en saanut kuriin vaikka 4kk yksin yritin. Päinvastoin ne tuntuivat vaan pahenevan. Yhdessä lääkärin kanssa lähdettiin pohtimaan mikä olisi mun tilanteelle parhain ratkaisu ja olen saanut ihan mahtavasti tukea ja apua. Voin huokaista ettei yhtään paniikkikohtausta ole tullut pian 2kk, en pelkää olla yksin, enkä pelkää jokaista tuntemusta tai jatkuvasti kuolemista. Osaan olla rennompi lasten suhteen enkä enää hyperventiloi jatkuvasti. Nyt olen terveesti huolehtivainen, en enää aiheuta stressiä ja pelkoa tilanteestani läheisilleni. Yöt oli kamalinta, saatoin itkeä tunteja vessassa kun en tiennyt mikä vaivaa ja miksi on pahaolla, kun muuten asiat olivat hyvin. Iltaisin murehdin ja mietin sängyssä ihan liikaa, jolloin se ahdistus yleensä alkoi. Iso apu oli äidistäni, hänen kanssa puhuin paljon puhelimessa kun olo oli kamala, äiti ymmärsi hyvin koska on nuorena kärsinyt samasta vaivasta, juurikin aina lapsen syntymän jälkeen se on alkanut. En sitten tiedä, mutta olen pohtinut että onko synnytys kropalle niin kova rasitus että se voi laukaista jotain hieman syvempääkin.

Psykiatria nään kerran viikossa ja hänen mielestään mulla on ollut elämässä aina kova tahti töiden, opiskelun ja yksin lapsen kanssa. Sitten niitä traumaattisia kokemuksia läheisten sairastumisesta ja menetyksestä, väkivallasta ja paljon asioita mitä en ole koskaan käsitellyt. Nyt kun vihdoin elämässä on kaikki hyvin niin kroppa pysähtyy ehkä käsittelemään traumoja ja stressiä nyt kun ei ole pakottavaa tarvetta mennä täysillä eteenpäin. Olen luonteeltani sellainen että paha taaksepäin ja edessä on varmasti parempaa. Siksi en halua murehtia vaan yritän ajatella eteenpäin. Tästä syystä en ole ollut kovin aktiivinen täällä sosiaalisessa mediassa.

Mutta kaikki on nyt paljon paremmin ja pikku askelin eteenpäin :) Tässä on jatkossa tulossa paljon ihania asioita ja nyt keskityn niihin 😍

Ihania asioita myös teille kaikille! ❤️

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Mikä äitiä pelottaa?

Heippa taas :) Ajattelin vähän päivitellä kuulumisia, kysymyksiä mulle ei tullut kuin kaksi viime päivityksen jälkeen niin kirjoittelempa sitten ihan muuten vaan. Kuulumista ja tunteista. :) 

Vastaukset kysymyksiin: Mikä IPhone sinulla on? Oisko tä nyt sit 5s :D

Mikä on sinun tämän hetkinen lempikappaleesi? Oi mulla on monia! Rakastan kuunnella musiikkia, mutta varmasti tällä hetkellä ykkösenä on Adelen Hello. ❤️ Kuulin sen ekan kerran ja iho meni kananlihalle, niin se menee vieläkin vaikka olen sitä kuunnellut päivästä toiseen :D

Ollaan kotona vietetty ihan normaalia vauva-arkea. Suurineen iloineen ja pienineen murheineen. Olen jo äiti mutta kyllä vauva aika tuntuu taas niin uudelta, jotkut asiat tulevat jo vanhasta tottumuksesta ja luonnostaan, mutta jotkut asiat täytyy tarkistaa ja pohtia että miten ne nyt mahtoivatkaan mennä. Päivät meillä on aika perhekeskeisiä ja tehdään ihan perus asioita. :)

Kaspianin kanssa olemme joutuneet viettämään yhden yön ja päivän sairaalassa tarkkailussa ja erilaisissa tutkimuksissa. Kerron siitä vaikka sitten enemmän kun olemme päässeet asioissa eteenpäin. Meillä on tämän kuun lopussa vielä Neurologin ja fysioterapeutin luokse aika, jolloin päästään selvittelemään tilannetta. Mitään akuuttia hätää meidän pienellä ei ole, sen vaara on poissuljettu jo tehdyillä tutkimuksilla. Mutta meille määrättiin jatkotutkimuksia joten odotan että niihin päästään.

Kärsin kuukauden päivät kamalista hammassäryistä, kaikki alkoi kun olin juurihoidossa. Sen käynnin jälkeen sattui mahdottomasti ja söinkin särkylääkkeitä päivittäin ihan maksimi määrät. Kävi mun kohdalla niin ikävästi että leuka ja poski tulehtui aika rajusti juurihoidon jälkeen. Kun puudutus lakkasi niin mulla alkoi leuka turpoamaan ja säryt. Yritin niitä kestää kaksi viikkoa, kun ajattelin sen kuuluvan asiaan juurihoidon jälkeen. Valvotut yöt kipujen kanssa alkoi tehdä jo hallaa omalle jaksamiselle joten soitin särkypäivystykseen, olin ollut väärässä ei olisi kuulemma pitänyt sattua. Siellä koitettiin juurihoitaa uudestaan hammasta josta tulehdus oli lähtenyt. Hammaslääkäri sanoi etten halua sinua nyt pelotella mutta tulehdus on kyllä aika raju, että jos se lähtee leviämään hengitysteihin tulee sinun tietää että silloin on kova kiire sairaalaan. Inhoan muutenkin hammaslääkärissä käyntiä, siinä mä sitten koitin pidätellä itkua. Kai se väsymys ja kivut tekivät siitä vielä helpompaa tulla surulliseksi. Minulle määrättiin kahdet antibiootit ja sanottiin etten voi niiden kanssa imettää, toinen asia mikä sai surun puseroon. Mä todella pidän imettämisestä koska nyt se sujui niin hienosti. Antibioottien aikana yritin pumpata maitoa mutta lähes tuloksetta, en saanut kuin muutaman millin silloin kun oli kova pingotus rinnoissa. Vihdoin kun antibiootit loppui tuntui kun maitoa ei enää olisi eikä se enää edes noussut. Olo oli tosi kurja sillä antibiootit vaativat lähes kahden viikon imetystauon. Pohtisin myös sitä että jättäisin antibiootit ottamatta, mutta siinä olisi ollut suuri riski että tulehdus pääsisi leviämään. Eikä siinä kaikki, antibiooteista huolimatta jouduin käymään hammaslääkärissä vielä ylimääräiset 4 kertaa, että hammassärky saatiin pois. Kipu ei helpottanut antibiooteista huolimatta joten se tulehtunut hammas revittiin pois. Kuukauden söin putkeen särkylääkkeitä ja antibiootteja. Minulla olisi vielä yksi hammas juurihoidettava ja nyt mua vasta hammaslääkäri jännittääkin. 😭

Pelosta tulikin mieleeni, nyt kun Kaspian syntyi oon alkanut hirveästi pelkäämään asioita. En tiedä kuuluukohan se tähän juttuun kun on vasta synnyttänyt ja hormooneihin. Mua vois jopa tällä hetkellä kutsua neuroottiseksi. Ei vaan että pelkään vauvan puolesta, vaan myös muiden perheenjäsenten. Tarkastelen koko ajan vauvan hengitystä ja on tiettyjä asioita joita mun on pakko tehdä ettei mitään pääsisi tapahtumaan. Mä pelkään jos vauvan ympärillä on tyynyjä tai peittoja, pelkään jos tuttipullo on likainen, pelkään jos vauva nukkuu pinnasängyssä ja mä en edes tiedä mitä pelkään, en uskalla antaa itseni ajatella niin pitkälle. Mä vaan koko ajan varmistelen ettei vaan mitään sattuisi. Oon huomannut että seuraan myös mun mieheni puolesta, öisin valvon ja kuuntelen että hengittääköhän ja jos en mielestäni kuule sitä, niin mun on pakko tökkäistä että liikahtaako hän. Hän saattaa sanoa että "kylläpäs päätä särkee" ni mä heti Googletan että mikäköhän voi olla.
Esikoisella oli flunssa ja mä mietin ettei siitä tulisi mitään jälkitauteja, Stressasin kun hän yskii ettei vaan riehu tai pompi liikaa, ettei se muutu pahaksi. Jos mun kehossa on joku uusi ns "poikkeava kohta" mä pelkään, uudet ilmestyneet mustelmat saa mut pelkäämään ja seuraamaan niitä. Kun mulla on huono olo tai joku kipu kropassa, oon varma että nyt on joku tosi huonosti. Jos mulla olis vapaa-aikaa itselleni, huomaan että murehdin tosi paljon. Koen äärimmäisen huonoa omatuntoa jos olen poissa kotoa, että jos sillä välin jotain sattuisi. Siis yksinkertaisesti musta on tullut elämän pelkuri. Toivon, mä niin todella toivon että tä on ohimenevä vaihe ja johtuu kropan muutoksista ja hormoneista. Koska tämmöinen jatkuva pelkääminen saa mulle tosi kovan stressin. 

Oon ajatellut asiaa myös niin, että mulla on aina ollut elämässä kova tahti esikoisen syntymän jälkeen, enkä oo ehtinyt niinkään pysähtymään enkä murehtimaan mitään sen enempää, enkä yhtään kuuntelemaan itseäni tai kehoani. Nyt kun mulla on kaikki päivät aikaa itselle ja lapsille, niin keskityn ihan liikaa johonkin tämmöiseen. Kun mulla on kaikki tunnit, minuutit ja sekunnit aikaa ajatella asiota aivan liikaa. Alussa pidin kaiken itselläni, kaiken pelon koska tiesin että nä on vaan mun päässä, mutta onneksi otin sen puheeksi miehellenikin. Hän on tukenut mua ihanasti sen asian suhteen ja tasapainottaa mun pelkoja, pitää mun jalat maassa ja rauhoittaa. Joskus hän ottaa mut vaan kainaloon ja mä saatan itkeä siinä sen pelon ja pahanmielen pois. Onneksi mulla on ystäviä ja läheisiä joille asioista puhua. Onneksi olen oppinut puhumaan sen sijaan kuten ennen pidin kaiken sisällä.

Siitä tuli taas toinen asia mieleen, meillä vietettiin tänään isänpäivää. Kaspianin ensimmäinen isänpäivä, meidän isä on kyllä omille lapsilleen paras mahdollinen ja myös Emranille täydellinen roolihahmo ja arjen sankari. Muistaa, kannustaa, tukee, kuuntelee ja lohduttaa. On läsnä poikien jutuissa ja tekee ne mielellään. Emran oli askarrelut myös Tomille isänpäivälahjan ja kortin. Tosi hieno ele häneltä, siitä ainakin tiesi että Emran arvostaa Tomia kun ihan itse oli ajatellut yllättää. Vaikkei häneltä koskaan ole vaadittu mitään sen asian tiimoilta. Äitinä tirautin kyllä tästä eleestä useamman kyyneleen. Emran teki myös omalle isälleen kortin ja vietti tänään aikaa hänen kanssaan. Me menimme syömään oman isäni luokse perheemme kanssa. Oli ihana päivä yhdessä, hyvän ruuan ja rakkaiden parissa. 

Toivotan myös teille kaikille ihanaa isänpäivää, kaikille äideille myös jotka tätä isän roolia suorittavat, kaikille isäpuolille ja roolimalleille, isoisille ja myös kaikille iseille pilven reunalla, kuten sinne myös ukille ja pappalle! Ikävä on❤️ 

Ihanaa marraskuun jatkoa kaikille ja iso kiitos onnitteluista Kaspianin suhteen! Kiitän ja kumarran! ❤️

Isänpäivää <3
Pappa ja Kaspian <3

Minun supersankarit <3
Ristiäiskuvaa. Kaspian ja äiti 
Isi on hauska <3

torstai 10. syyskuuta 2015

Pienen pieni Peikkopoika

19.08.2015 klo: 13:56, 14 tunnin ja 8 minuutin kipujen jälkeen syntyi meidän pieni pippurinen peikkopoikamme! 3680g 51cm täynnä rakkautta. Kaksi päivää lasketun ajan jälkeen. Synnytys oli pitkä, ainakin tuntui ikuisuudelta koska tämä äiti päätti olla ilman kivunlievitystä, mikä alkoi hieman harmittaa loppumetreillä mutta hienosti siitäkin selvittiin. Isi, äiti ja isosisarukset ovat olleet hurmioissaan tästä pienestä. :)

Sairaalassa vietettiin 4päivää ennen kotiutusta, koska vauvan sokereita seurattiin ja äiti oli kovin kipeä, jonka takia liikkuminen vaikeutui ensimmäisiksi päiviksi.

Pieni mies on nyt 3viikon ikäinen ja arki on lähtenyt hienosti käyntiin. Isoveli on reipas esikoululainen ja kova hellimään pikkuveljeä, mustasukkaisuutta ei ole ollut havaittavissa vain huolenpitoa <3 Olen hirmu ylpeä Emranista! :)

Meillä on ristiäiset kahden viikon päästä, pidetään nimi siihen asti jemmassa :P

Itse äiti voi myös nyt paljon paremmin ja on toipunut taisteluarvista ja tikeistä. Painoa on pudonnut melkein 11kg kolmessa viikossa, joka on jo 3kg enemmänp kuin paino ennen raskautta. Loppuraskaus oli niin tukala, varmasti iso syy painoni ja kokoni vuoksi. Se avasi hiukan silmiäni ja todella odotan että pääsee liikkumaan, loppuisi varmasti lonkka-ja selkäkivut. Laskin eilen BMI:ini ja apua se oli jopa 30.51, painoa on ylimääräistä 13.6kg ja silloinkin olisin vasta ns sallitussa maksimipainossa.
Aika hurjaa. No mutta, en ota siitä vielä mitään stressiä ja olen kyllä todella tyytyväinen itseeni, enkä enää aijo viettää välillä päiviäni itkien kun inhoan omaa peilikuvaani ja ylimääräisiä kilojani, sekä arpiani. Tästä lähin keskityn vaan elämässä asioihin jotka todella merkitsevät. Kelpaan miehelleni juuri näin, ketä minun sitten muuta tulisi miellyttää? Ilkikuriset kommentit sivuutan tutuilta siitä miten voisin painoani pudottaa. Olen arpeni ansainnut, lapseni sisälläni pitkän ajan kantanut, se tekee minusta kauniin oman itseni. Vaatteilla saan hyvin peitettyä ominaisuuteni myös. Fysioterapeuttini mukaan olen sairaalloisen ylipainoinen ja pääsisin eroon kaikista vaivoista vain kun laihduttaisin sen 20kg.. Välillä nämä asiat painavat, mutta elämässä mennään eteenpäin. En laihduta tai näännytä itseäni muiden ihmisten takia, vaan oman hyvinvointini kun sen aika on. Vaikka ehkä tuntuu uskomattomalta, tajuan vasta nyt kuinka paljon olen painoni kanssa kamppaillut, olen saanut paljon negatiivista kommenttia ulkonäöstäni, lähinnä vain vartalostani. Oma vikani myös kun olen nettipalstoja selaillut vaikka aina lupasin että niitä en lue! :D

Teen tätä postausta puhelimella jossa rikkinäinen näyttö! Kyllä iphoneni putosi näyttö edellä maahan! :'( Halusin vaan kertoa kuulumiset viime viikoilta ja vähän tämän hetkistä tilannetta.

Tajusin muuten yhden asian, en ole tehnyt itseni vuoksi mitään vuosiin! Tarkoitan sitä itsensä hemmottelua! Siis en ole käynyt kampaajalla yli 6vuoteen, en ole koskaan värjännyt ripsiä taikka kulmia, yhden kerran ystäväni on tehnyt minulle ripsien pidennyksen muutama vuosi sitten. Rakennekynnet olen elämässäni ottanut pari kertaa, viime kerrasta pari vuotta. En ole koskaan ollut ulkomailla, en kylpylässä, enkä ikinä käynyt hierojalla. En ole viettänyt pelkkää tyttöjen iltaa taikka ollut yökylässä viikonloppua. Olen haaveillut pääseväni ammeeseen kynttilöiden valossa. Hupsua. En ammetta ole nähnyt yli 10 vuoteen. :D Tunnen myös oloni todella itsekkääksi tätä listaa tehdessäni, miksi kaipaan tämmöisiä ns ylimääräisiä rahanmenoja. En tiedä, ehkä minulla hormonit on vielä epätasapainossa kun olen viettänyt useamman kuukauden vain lähinnä kotona, kun raskausaikana oli niin kipeä. Ehkä se harmittaa kun siitä ei pystynyt nauttimaan kunnolla, kun kivut ja väsymys sai vallan. Jotenkin tuntuu ettei koskaan ole rahaa tehdä itselleen mitään mukavaa tai edes aikaa. Vapaa ajalla käydään kavereiden kanssa samalla kaavalla ulkona eikä mikään muutu. Joten ehkä voisin luvata itselleni että vuoden loppuun mennessä voisin olla itsekäs ja tehdä itselleni jotain kivaa. Mitä te tykkäätte  hemmotella itseänne? Mikä saa teidät muistamaan sen miksi tykkäätte itsestänne?

Olen onnellinen äitinä ja avovaimona, mutta välillä sitä hukkaa itsensä, velloo läpi päivät ja tuntuu ettei ole kuunnellut omaa hyvinvointiaan ikuisuuksiin, sitä omaa hetkeä jolloin tuntee itsensä kauniiksi ja vahvaksi. Josta tulikin mieleeni että kaikilla on omat intohimonsa, minä rakastan tatuointeja, ne ovat intohimoni. Voin joka päivä katsella erilaisia kuvia ja tarinoita tatuoinneista ja niiden merkityksistä. Olen itsekin ottanut joskus tatuointeja, lähinnä vain kotona tekeviltä. Haluisin jonkun upean tatuoinnin lapsistani, en vaan tiedä millainen se voisi olla, sillä omistan 6 tatuointia, joista ainakin 3 pitäisi peittää. Otin 7v sitten tatuointeja ilman mitään sen suurempaa merkitystä. Joten seuraavan tatuointini haluaisin ottaa hyvin harkitusti. Haluan tatuoida vasemman käteni, koska olen sinne ottanut 3 suurehkoa tatuointia jotka pitäisi peittää. Kaksi allekkain olkavarressa ja yksi kyynärvarressa ranteen puolella. Se voisi olla minun tuleva hemmotteluni itselleni, kivulias sellainen kylläkin :D Säästää rahaa peitekuvaan ja saada kuvia joita ei kadu myöhemmin. Millaisia tatuointeja teillä on lapsistanne?

Tulikin pidempi postaus kun ajattelin, höpöttelin jonnin joutavia :D Laitan teille muutaman kuvan 💚

Ihanaa viikonloppua teille kaikille mölyapinalta ja kiitos kun sain jälkeen avautua, ihania kommentteja saan teiltä! Iso kiitos, merkitsette minulle hyvin paljon. Ilman teitä tämä olisi turhaa!
Minulle voi laittaa myös kysymyksiä, vastailen niihin mielelläni ensi postauksessa. SILLÄ NYT OLEN MAMMALOMALLA! Joten mulla on aikaa, ei kiireitä perheen lisäksi! Haleja!

<3

Isoveli ja pikkuveli

Isi ja vauva <3

Tänään lähdin myllyyn :P